Sovinnollisuus vai oikeudenkäynti erityisesti vieraannuttamistilanteessa?

Oma näkemykseni on tämä:

Sovinnollisuutta puoltavat seikat:

  • Vanhemmalle on merkityksellistä ”näpäyttää” toista vanhempaa tai voittaa hänet taikka ”näyttää kaapin paikan”
  • Vanhemmilla vaikuttaa olevan jollain tavalla tasavertainen suhde tai vuorovaikutusdynamiikka sekä keskusteluyhteys
  • Vanhemmilla on halu sovinnollisuuteen
  • Lapsi on alkanut osoittamaan kielteistä suhtautumista vanhempaan, jonka luona hän ei asu
  • Lapsi on yli 12 vuotias
  • Lapsi saadaan osallistumaan hänen ja vanhemman välisen suhteen palauttavaan, parantavaan tai kehittävään kolmannen sektorin tai muun asiantuntijatahon auttavaan ja tukevaan toimintaan
  • Vanhemmat pyrkivät noudattamaan voimassa olevaa huollosta ja tapaamisoikeudesta tehtyä sopimusta, joka on vahvistettu sosiaalihuollon viranomaisessa tai päätöstä, joka on annettu tuomioistuimessa

Tuomioistuinmenettelyn aloittamista puoltavat seikat:

  • Vanhemmalla on ”hyvä” ja ”eettisesti toimiva” asianajaja tai lupalakimies
  • Follo-menettelystä ei ollut hyötyä
  • Vanhemmilla ei ole huollosta ja tapaamisoikeudesta tehtyä sopimusta, joka on vahvistettu sosiaalihuollon viranomaisessa tai päätöstä, joka on annettu tuomioistuimessa
  • Lapsi ei ole osoittanut vielä merkittävää kielteistä suhtautumista kohdevanhempaan (useimmiten siis vanhempaan jonka luona lapsi ei asu), tai jos on jo, saatavilla on asiantuntijatodistelua, joka kiistatta osoittaa ainakin sen, että vieraannuttajavanhempi on toiminnallaan ja käyttäytymisellään vaikuttanut kielteisesti lapsen näkemykseen toisesta vanhemmasta ja todistelua, että vieraannuttajavanhempi ei ole pyrkinyt myötävaikuttamaan tapaamisoikeuden toteutumiseen tai lapsen ja kohdevanhemman suhteen ylläpitoon
    • Ongelmana tuomioistuimessa tuntuu olevan se, että pelkkään väitteeseen ”olen kaikin keinoin yrittänyt tukea lasta lähtemään tapaamisiin” luotetaan ja se, että tuomioistuimella ei ole käytettävissä riittävästi tietoa lasten asumisen muuttamisen vaikutuksista lapsiin. Tutkimuskirjallisuus viittaa siihen, että kohtuullisen ajan jälkeen lapset suhtautuvat tilanteeseen hyvin (mm. Turnbull, Haines, Matthewson: Understanding and managing Parental Alienation, 2020)
    • Olosuhdeselvityksen merkitys korostuu – ongelma on siinä, että ei voida ennakoida kuinka laadukkaasti se on tehty
  • Lapsi ei ole yli 12 vuotias
    • On huomioitava, että lapsen ollessa prosessin alkaessa jo noin 10 vuotias, päätöksentekohetkellä lapsi voi olla jo 12 vuotta täyttänyt tai lähelle sitä, jolloin lapsen ilmaisema kanta otetaan lähtökohtaisesti sellaisenaan huomioon huolimatta siitä, että vieraannuttamisväitteitä on esitetty
    • On huomioitava, että useamman lapsen ollessa kyseessä, tuomioistuin harvemmin erottaa lapsia toisistaan esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi lapsi kolmesta on huomattavasti alle 12 vuotias, vaikka tämän ikäisen lapsen mielipiteelle sisänsä ei voitaisi antaa painoarvoa

Näkemykseni parhaasta toimintavaihtoehdosta on tämä:

Tuomioistuinmenettely on viimesijainen vaihtoehto, koska menettely tuhoaa viimeisetkin mahdollisuudet vanhempien yhteistoimintaan ja siten yhteistyövanhemmuuteen. Oikeudenkäynnissä toteutuu usein se taktiikka, että toinen vanhempi haluaa osoittaa toisen vanhemman surkeuden huoltajana ja siten keskittyy loanheittoon – tai sitten oikeudenkäyntiavustajat huolehtivat tästä päämiehensä puolesta

Taktiikkavalintana tulisi olla sovinnollisuuden painottaminen ja sen lisäksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa aloitetut tukitoimet vanhemmille ja lapsille.